Olen ajatellut elämää kaikenkaikkiaan tosi paljon tässä viime aikoina. Vaihtarina ollessani olen tajunnut, että elämä todellakin on siellä, missä itse on. Aluksi haikailin kauan takaisin Suomeen, koska musta tuntui, että siellä on kaikki. Kunnes tajusin, että mun elämäni on tässä ja nyt, tässä vieraassa maassa, näiden ihmisten kanssa. Ei asiat siellä kotona muutu miksikään, ystävät pysyy ystävinä riippumatta siitä kuinka kauan sieltä on poissa. Ja kaikkea "tavallista" ehtii tehdä kotona myöhemminkin, ihan kyllästymiseen asti, mutta tämä on ainoa tilaisuus elää tätä keinotekoista elämää täällä, tässä meidän omassa pienessä kuplassamme.
Yhtenä yönä selailin kuvia syksyltä ja täytyy kyllä sanoa, että olen maailman onnellisin kun saan jäädä tänne vielä toiseksi puoleksi vuodeksi! Vasta viime aikoina olen tosissani alkanut nauttia tästä tilaisuudesta, ja olisi sääli luopua siitä jo muutaman viikon päästä. Syksyn alusta tuntuu olevan ikuisuus, niin monet asiat - ja kuvien perusteella ihmisetkin - ovat muuttuneet niistä ajoista. Itsekin tunnen muuttuneeni valtavasti, tai ainakin näen monet asiat aivan eri valossa kun vielä syksyllä.
Mun piti tosiaan olla vaihdossa vaan puoli vuotta, ja koko syksyn oon ajatellut, että on ihanaa päästä takas kotiin omien juttujensa ja tuttujensa pariin jo tammikuun jälkeen. Yhtäkkiä tossa joskus joulukuun alussa aloin pikkuhiljaa tajuta, että tää vaihtarielämä on loppujenlopuksi aika kivaa. Miksi mä kutsun tätä keinotekoiseksi elämäksi johtuu siitä, että me ollaan kaikki täällä ihan irtonaisina. Kellään ei ole perhettä, ei työtä, ei mitään sellaista tuttua ja turvallista johon nojautua. Meillä on vaan toisemme, ja siksi ollaan niin tiiviisti yhdessä. Ei kotona Suomessa koskaa elämä ole tällaista, ei vaikka kuinka paljon viettäisi aikaa kavereiden kanssa. Se on silti ihan eri asia. Tää on meidän oma maailmamme, täysin eristyksissä kaikesta muusta.
Kun olin tämän asian hoksannut, aloin miettiä myös, mitä ylipäänsä haluan elämältäni. Siinä sivussa päätin myös luopua suhteestani, jossa ei edes sinänsä ollut mitään vikaa. Se ei vaan enää tuntunut mun jutulta. Lähdin tänne sillä asenteella, että minun suhteenihan ei kaadu erasmus-aikaan, niinkuin suhteilla yleensä on tapana. Mutta se on vaan valitettava tosiasia, ettei tästä elämästä saa kaikkea irti jos täytyy koko ajan yrittää pitää myös parisuhdetta kasassa. Se ei vaan toimi. Enkä nyt puhu etäisyydestä, koska oma suhteeni oli etäsuhde jo aikaisemmin, mutta silloin se ei ollut ongelma. Täällä ollessa kaikki muu vaan tuntuu... epätodelliselta! Nyt olen varsin onnellinen. Elän vain itselleni, ja mikäs sen parempaa.
Hetken mulla ehti jo olla sellainen ahdistuspaniikki, että apua, mitä jos en saakaan jatkoa vaihdolleni? Mitä jos joudun hyvästelemään kaikki ihmiset ihan kohta? Täytyy myöntää että tuli siinä jo muutama kyynelkin vuodatettua. Mutta onneksi myöntävä vastaus tuli melko pian sen jälkeen, ja siitä lähtien olen ollut happyhappyhappy. Täällä mulla on hyvin tilaa ja aikaa miettiä elämääni kaikessa rauhassa, ja ennen kaikkea katsoa asioita aivan toisesta perspektiivistä. Ja viettää aikaa näiden ihanien ihmisten kanssa. <3
Tähän asti olen aina pelännyt, että missaan jotain tärkeetä Suomi-kavereitteni kanssa. Se olikin suurin syy, miksi en alunperin halunnut lähteä vaihtoon kuin vain puoleksi vuodeksi. Nyt olen kuitenkin kasvanut siitä ulos, vihdoin. Ei maailma siihen kaadu, jos muutamat bileet tai leffaillat jää väliin.Olen oppinut luottamaan siihen, ettei mun kaverit hylkää mua vaikka olenkin poissa, päinvastoin. Tuntuu, että monet ystävyyssuuhteet on vaan lujittuneet sinä aikana kun olen ollut täällä. Vaihtarina oleminen on vaan kokemuksena niin käsittämättömän mahtava, ettei sitä pysty edes selittämään. Se täytyy vaan itse kokea. ;)
Voi olla, että kesällä olen taas aivan eri tyyppi kun juuri nyt olen, ehkä olen jopa vihdoin löytänyt itseni, who knows. Mutta ainakin nyt olen tyytyväinen kaikkeen.
Live your life and love it, on minun ohjeeni tänään.
